Saksan uuden hallituksen synty on kalkkiviivoilla. Sosiaalidemokraattien ote Saksan linjasta vahvistuu.
Näköpiirissä on EU:n yhteistyön syventyminen, mikä aiheuttaa paineita myös Suomessa.
Helpotuksen huokauksia kuultiin keskiviikkona muualtakin kuin Saksasta, kun siellä päästiin 135 päivää vaalien jälkeen sopimukseen uudesta hallituksesta.
Huojentuneisuuteen oli perusteita. Saksa on Euroopan talouden dynamo ja keskeinen poliittinen vaikuttaja. Epävarmuus Saksan linjasta on merkinnyt epävarmuutta EU:n sekä talous- ja rahaliitto Emun tulevasta suunnasta.
Saksan väylämerkit löytyvät nyt 177-sivuisesta hallitusohjelmasta, jonka kristillisdemokraattinen CDU, sen baijerilainen sisarpuolue CSU ja sosiaalidemokraattien SPD:n neuvottelijat hyväksyivät.
Pientä epävarmuutta ilmaan kuitenkin jättää se, että SPD:ssä järjestetään hallituksen menosta lähiviikkoina jäsenäänestys. Puolueen johdolla on kuitenkin esittää jäsenistölle neuvotteluvoittoja, jotka kääntänevät riittävästi epäröiviä päitä koalitiohallituksen taakse.
Hallitussopimustarjoaa keskeisten paikkojen jaossa jokaiselle jotakin: CDU:n Angela Merkel jatkaa liittokanslerina. CSU:n puheenjohtajasta Horst Seehoferista tulee sisäministeri. Se sopii puolueelle, joka perää tiukkaa maahanmuuttolinjaa.
Paikkajaon voittajia ovat kuitenkin sosiaalidemokraatit: puheenjohtaja Martin Schulz kiertää lähivuodet maailmaa ulkoministerinä.
Vielä merkittävämpi posti puolueelle on kuitenkin valtiovarainministerin paikka, joka on viime vuodet ollut tiukasti kristillisdemokraateilla. Tehtävään on nyt tulossa Hampurin pormestari Olaf Scholz. Merkelin puolueessa paikan luovutus demareille on jo kirvoittanut ärtyneitä kommentteja.
Demarien sisäisiin kiemuroihin kuuluu se, että jos hallitus todella syntyy, Schulz jättää puolueen puheenjohtajuuden. Hänestä ei tullut puolueessa odotettua messiasta. Tilalle noussee entinen työministeri Andrea Nahles.
Jo rahaministerin paikan siirtyminen demareille ennakoi muutosta Saksan talouspolitiikkaan, uudenlaista suhtautumista EU:n vahvistamiseen sekä euroalueen keskinäisiin vastuisiin.
Tavoitteet ovat pitkälle samat kuin Ranskan presidentillä Emmanuel Macronilla. Hän saa nyt Saksasta liittolaisen oman ohjelmansa toteutukseen. Mitä todella tapahtuu, selviää silti vasta tuonnempana.
Todennäköisesti Saksa alkaa rahoittaa EU:n budjettia nykyistäkin avokätisemmin, mutta Saksa tuskin haluaa vastedeskään ylivelkaantuneiden maiden laskujen kuittaajaksi. Sitä ajatusta ei niele moni so-siaalidemokraattikaan. Yhteisvastuu euromaiden kesken merkinneekin enemmän sijoittajien kuin valtioiden vastuiden kasvattamista. Tällaisen linjan nieleminen olisi helpompaa myös Suomelle, joka on peesannut Saksan kovan talouskurin linjaa. Hallitusohjelman mukaanhan Emua ei tule kehittää suuntaan, joka johtaisi laajempaan yhteisvastuuseen.
Mutta Saksan–Ranskan akselilta voi alkaa sinkoilla muitakin ehdotuksia, jotka aiheuttavat täällä torjuntareaktioita. Toinen asia on, onko ehdotuksiin enää ottamassa kantaa nykyinen hallitus.